AINAKIN KAKSI KULTTUURIA

 

Kun nuori yhdysvaltalainen uskovainen mies ja maailmaa nähnyt yltiöfeministi perustavat perheen, on kulttuurieroissa työsarkaa. Vuoden seurustelun aikana luimme Raamatun yhdessä kannesta kanteen, väittelimme kiivaasti sekä Raamatun että muun maailman aiheista ja päätimme mennä naimisiin. Uskonratkaisun tekeminen oli vaikeaa, mutta lopulta mahdollista. Syksyllä 1991 tulivat sulhaseni vanhemmat ja sisko Suomeen häihimme. En ollut koskaan aiemmin tavannut heitä, joten jännitin tapaamista kovasti.

 

Itsellinen nainen

 

Olimme ajaneet lentokentältä asunnolleni ja aloimme purkaa matkalaukkuja auton takaluukusta. Tartuin toimeen suomalaisen naisen toimeliaisuudella ja luulin mieheni siskon vitsailevan kun hän huomautti, että yleensä hänen miehensä hoitaa matkalaukut. Nauroin, sillä en olisi voinut kuvitella, että ikäiseni nainen kääntyisi asiassa miehen puoleen.

 

Saman päivän iltapäivänä lähdimme ajamaan kohti Turkua. Tarkoitus oli, että häitä edeltävät päivät viettäisimme äitini talossa. Jo Espoossa matka tyssäsi, kun laina-autostamme loppui polttoaine. Mieheni onnistui ajamaan auton ylös ulosmenoramppia, jonka puoleen väliin auto pysähtyi. Olin häpeissäni ja heti auton pysähdyttyä loikkasin ulos liftaamaan hakeakseni polttoainetta.

 

Pääsin heti perässä tulevan auton kyydissä bensa-asemalle, joka olikin yllättävän lähellä metsänlampareen takana. Kun olin ostanut kanisterin polttoainetta, juoksin nopeasti metsän läpi ja loikkasin metsästä tielle aivan lähellä autoamme. Sulhaseni perhe seisoi auton vierellä ja katsoi lähestymistäni.

 

Pyytelin anteeksi viivästystä ja aloin kaataa bensiiniä auton tankkiin, kun tuleva appiukkoni tarjoutui auttamaan. Kiitin avusta mutta selitin, että osaan kyllä kaataa kanisterista ongelmitta. Sulhaseni sisko kysyi minulta ihmetellen, mitä minä näen hänen veljessään. Todistelin hänelle, että hän on ihanin koskaan tapaamani mies.

 

Häiden jälkeen ja vierailun päätyttyä mieheni kertoi, miten hänen perheensä reagoi tähän episodiin. Olin loikannut ulos autosta ja kadonnut toisen auton matkaan niin nopeasti, ettei kukaan ollut ehtinyt sanoa tai tehdä mitään. Kun hänen vanhempansa tajusivat tilanteen, he suuttuivat sulhaselleni. Hänen olisi pitänyt lähteä bensiiniä hakemaan, eikä istua tyytyväisen näköisenä ratin takana. ”Näinkö me olemme sinut kasvattaneet? Mikä häpeä!” He sättivät sulhastani kun olin poissa ja siksi hänen siskonsa ihmetteli minulle ääneen, mitä ihmeellistä hänessä näen.

 

Monissa muissakin tilanteissa hän sai syyt niskoilleen, kun minä ehdin toimia ennen häntä. Mieheni kertoi perheensä reaktioista jälkikäteen ja näin opin näkemään asiat toiseltakin kannalta. Suomalaisena naisenahan en nähnyt näissä tilanteissa mitään ihmeellistä. Meillä naisen itsenäisyys koetaan usein niin, että meidän tulee voida ja jaksaa kaikkea. Avun vastaanottaminen toisilta, varsinkin miehiltä, on kuin jonkinlainen heikkouden merkki ja sellaisena tuomittavaa. Nainen ei saisi koskaan tunnistaa ja tunnustaa omaa rajallisuuttaan.

 

Heikot ja vahvat

 

Mieheni silmissä toisen ihmisen, sekä naisen että miehen huomioon ottaminen on tärkeää. Toisen ihmisen kunnioittaminen ja auttaminen eivät ole toisiaan poissulkevia ajatuksia. Minulle oli jo varhain tehty selväksi se, että miehet ovat heikompia kuin naiset ja siksi naisten tehtävä on silotella miesten tietä ja suojella heitä elämän kovalta todellisuudelta. Kun naiset ajattelivat miehet heitä heikommiksi, eivät he miehiä kunnioittaneet vaan suhde oli lähinnä kuin aikuisen ja lapsen välinen suhde. Teeskenneltiin, että miehet määräävät, vaikka heitä manipuloimalla saatiin oma tahto läpi.

 

Minut oli kasvatettu niin, että koti siivotaan silloin, kun miehet eivät ole paikalla, etteivät he häiriintyisi. Lapset hoidetaan eikä miehiltä tule odottaa tai vaatia lastenhoitoa tai lastenkasvatusta ainakaan ennen kuin lapset ovat teini-ikäisiä. Naisen tulee valmistaa ruoka ja siivota astiat, pestä pyykki ja silittää vaatteet ikään kuin siinä sivussa. Nainen on vahva ja jaksaa ja voi, valittamatta.

 

Nämä olivat isoäitini ja äitini prinsiippejä. Muistan, kuinka kapinoin näitä ajatuksia vastaan. Asiain tila kävi minulle kristallin kirkkaaksi kun kerran noin 11-vuotiaana olin juuri pessyt kotimme keittiön lattian. Oli lauantai - siivouspäivämme. Isoäitimme organisoi meidät tytöt siivoamaan talon perin pohjin joka lauantai.

 

Tuona lauantaina olin saanut lattian pestyksi juuri ennen lounasaikaa. Heti lopetettuani tulivat isäni ja neljä veljeäni työstä kotiin lounaalle. He marssivat kuraisissa saappaissaan suoraan pöydän ääreen ja istuivat alas. Minulla paloi pinna ja aloin sättiä heitä äänekkäästi. En ehtinyt montaa sanaa sanoa, kun isoäitini tuli ja veti minut käsivarresta makuuhuoneeseen. Siellä hän sanoi minulle painokkaasti, että miehille ei huudeta.

 

Olin vihainen ja mietin asiaa pitkään. Lopulta päätin, etten haluakaan naiseksi, vaan olisin mieluummin mies. Hehän saivat käyttäytyä, kuten halusivat muista ihmisistä piittaamatta. Päätin myös, etten ikinä tulisi elämään niin kuin isoäitini. Hän hoiti 10-henkisen perheemme koko talouden kuin palkaton taloudenhoitaja, palvellen muita ilman kiitosta.

 

Kunnioitus ja palvelu

 

Nyt kun olen itse naimisissa ja viiden lapsen äiti, olen ymmärtänyt, miten arvokasta toisten palveleminen on. Osaan nyt paremmin aavistella sen työn määrää, joka tarvittiin 60-luvulla suurperheen arjen pyörittämiseen. Sekä perheessä että kyläyhteisössämme on ilmeistä, että palveleminen on myös paras tapa johtaa.

 

Avioliitossa olen tajunnut, kuinka tärkeitä Raamatun opetukset ihmissuhteista ovat. Raamatun mukaan meidän tulee kilpailla toinen toistemme kunnioittamisessa. Tämä on todella vaikeaa kulttuurissa, jossa television komediasarjat opettavat, että toisten kustannuksella naljailu on älykästä ja hauskaa. Kun naiset kokoontuvat yhteen, luisuu puhe usein puolisoiden mollaamiseen tai yleisemmin miesten kummallisuuden käsittelyyn. Lastenohjelmissakin usein mies on se naurettava ja tyhmä osapuoli, jota nainen opastaa ja jolle nainen nauraa.

 

Pohdimme mieheni kanssa usein sekä Yhdysvaltojen että Suomen eroa ja samalla eroa maailman ja Jumalan valtakunnan välillä. Emme voi muuttaa toinen toisiamme: hänestä ei tule suomalaista, eikä minusta amerikkalaista. Onneksi olemme molemmat Jumalan lapsia. Meidän tehtävämme on elää sovinnossa, kunnioittaa toinen toisiamme ja muita ihmisiä, nähdä Kristus heissä. Meidän tehtävämme on elää niin, että olemme siunaukseksi toisille ja olla valmiita palvelemaan. Ja meidän tehtävämme on olla rehellisiä tarpeinemme. Heikkoudessaan suomalainen supernainen yhtä lailla kuin huomaavainen teksasilainen tarvitsee toisia ihmisiä ja Jumalaa.